perjantai 14. elokuuta 2015

Isä on laskettu haudan lepoon


Isän siunaus tapahtui Lappeenarannassa, Lepolan hautasumaalla. Paikalla oli lapsia isän ensimmäisestä ja toisesta avioliitosta, isän toinen vaimo ja isän kaksi ystävää. Tilaisuus oli kaunis ja liikuttava, vaikka välillä myös lohduton. Olin saanut valita virret, jotka lauloimme yhdessä haudalla: "Herra kädelläsi, Päivä vain ja hetki kerralansa ja Maa on niin kaunis".

Löysin värssyn, joka sopi isälle. Siinä oli mukana isän kiinnostuksen kohteet. Rakkaus luontoon, kalastukseen ja metsästykseen.

Erämies polkunsa päähän kulki,
väsynyt matkaaja silmänsä sulki.
Ei enää hän järvellä verkkoja souda,
ei metsistä rauhaa ja saalista nouda.
Nyt maallisen arkemme murhetta vailla
tulet hän sytyttää toisilla mailla.

Siunauksen jälkeen jäimme haudalle juttelemaan. Lohdutonta oli kuulla, että isä oli muistanut meidät lapset loppuun asti ja oli meitä kaivannut. Vaikeaa oli ajatella isää yksin huoneessaan, piippu suussa, äänikirjoja kuunneellen. Seitsemän lasta, jotka olivat hänen elämässään vain muistoina. Kaikki valokuvatkin olivat tulipalossa palaneet. Itkin lohduttomasti vielä kotona Ollin olkapäätä vasten. Siinä hetkessä eivät lohduttaneet Ollin sanat: "Sulla on Tiina suuri sydän, kun voit antaa anteeksi, rakastaa syvästi ja kaivata ihmistä, joka on kohdellut sua kaltoin lapsena." Suru on edelleen läsnä.

Isän hyviä puolia rupesi tupstahtamaan mieleeni, kun etsin värssyä. Muistin myös muutamia kauniita hetkiä, joita olemme lapsuuden aikana saaneet yhdessä viettää. Ne kaikki sijoittuvat luontoon ja nuotio sytytettiin aina. Ruokapöydässämme oli usein kalaa ja riistaa. Isä teki kerran jänispaistia, jonka maun tunnen vieläkin suussani. Isä oli myös taiteilija, vaikka harvoin lahjojaan käytti. Muistan muutaman häkellyttävän kauniin piirustuksen ja maalauksen, jotka isä oli tehnyt. Haitaria ja kitaraa isä osasi myös soitti, vaikka ne kaivettiinkin esiin vain alkoholin voimalla. Kun olin pieni, isä otti valokuvia vanhalla kameralla ja kehitti itse kuvat pimeässä vessassa. Lukeminen oli hänen suuri intohimonsa. Kalle Päätalon paksut kirjat olivat isän ruokapöytäseuraa lapsuuden aterioillamme.

Muutama päivä on hautajaisista kulunut ja vaikka välillä itku yllättää, niin mukaan on tullut paljon kaunista. Isän ystävä oli tuonut hautajaisiin muutaman kuvan isästä. Niiden näkeminen oli lohduttavaa, vaikka itku niitä katsoessa tulikin. Isä sai uudet kasvot. Pehmeät ja lempeät. Voi miten olisin toivonut saavani tutustua tuohon ihmiseen. Sisälläni oleva lämpö ja rakkaus isää kohtaa on valtava.

Olen saanut jakaa suruani ja kokemuksiani Salla-siskon kanssa. Meillä on yhteys, joka eheyttää ja lohduttaa. Olen saanut piirtää isästä uuden kuvan. Isä on lämmin ja lempeä. Haavoittunut, surullinen, kovia kokenut, rakastettava ihminen, ystävä, välittävä. Isässä oli kaikki ne puolet mitä meistä kaikista löytyy, niin valot kuin varjotkin. Kaikki puolet eivät olleet näkyvissä lapsuuteni päivinä, mutta siellä ne olivat, syvällä jossain piilossa.

Vuosikymmeniä olen määritellyt isän pahaksi, jolle olen antanut anteeksi. Isän hyvyyden ja kauneuden pystyn näkemään vasta nyt. Minulla on myös omat varjoni, jotka on ollut vaikea hyväksyä. Minussa on myös valo, joka ei ole päässyt vielä täyteen loistoon. Mutta luotan siihen, että isän avulla ja isää rakastaen pääsen taas eteenpäin, vapauttamaan sisälläni olevaa kauneutta ja hyväksymään niin valot kuin varjotkin itsessäni <3.









Ei kommentteja:

Lähetä kommentti