Kolme vuosikymmentä on
mennyt, enkä ole ollut isäni kanssa tekemisissä. En ole tiennyt
hänen elämästään mitään. Olen olettanut, että isä juo
jatkuvasti, on väkivaltainen ja koditon.
Meni pitkään ennen kuin
pystyin antamaan isälle anteeksi lapsuuden tapahtumat. Anteeksianto
on kuitenkin osoittautunut vapauttavaksi. Viime vuosina olen myös
ajatellut, että näemme vielä jonain päivänä. Maanantaina sain
kuitenkin kuulla, että isä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, joten
tapaaminen jäi toteutumatta tässä elämässä.
Uutinen toi tullessaan
tunnevyöryn, itsetutkiskelun, itsesyytökset, surun, itkun,
pettymyksen, kiitollisuuden ja hyväksynnän.
Olen tällä viikolla
etsinyt isästä tietoja. Olen puhunut isän kotihoitajan kanssa. Olen
saanut puhua myös isän ystävän kanssa, joka on ollut isän
elämässä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Minulle siis täysin
vieraita ihmisiä. Vieras on myös se ihminen, jonka he minulle
kuvailivat. ”Mukava mies. Kaljotteli, mutta aina lepposalla
tuulella. Ihminen isolla I:llä. Ystävä. En nähnyt häntä koskaan
humalassa. Ystävällinen. Lempeä.”
Tietämätön olin myös siitä, että isällä oli
silmänpohjan rappeuma ja näkö oli jo tosi heikko. Isän
osteopaattiset murtumat selässä olivat minulle myös hämärän
peitossa. Sekä se, että vaivoistaan huolimatta hän halusi käydä
itse kaupassa, puolen kilometrin matkan, rollaattorilla.
Olin siis luonut isästä
kuvan lapsuuden kokemusten perusteella. Ja sitä kuvaa olen kantanut
sisälläni. Päässä oli kysymyksiä vailla vastauksia. Miksi minä
tunsin vain väkivaltaisen alkoholistin? Miksi meidän elämänpolut
eivät enää kohdanneet enkä päässyt tutustumaan siihen ihmiseen,
joka minulle puhelimessa kuvailtiin? Miksi en päässyt päivittämään sisälläni olevaa kuvaa? Olin pettynyt. Syytin itseäni.
Luotan kuitenkin siihen,
että elämässä tapahtuu juuri oikeat asiat. Vastustus tekee
kipeää. Hyväksymällä tapahtuneen voin löytää sen keskeltä
jotain kaunista.
Olen kiitollinen niistä
opeista ja oivalluksista mitä isä on kuolemallaan minulle tuonut. Miksi olettaa ja jäädä menneisyyden vangiksi, kun elämä on tässä ja nyt. Haluan oppia näkemään ihmiset tässä
hetkessä, ilman menneisyyden taakkaa, ilman lokerointia tai
oletuksia. Haluan katsoa elämää lapsen silmin, kulkea uteliaana
kohti uusia seikkailuja. Jokainen kohtaamani ihminen kertoo minulle
jotain itsestäni, jos vain uskallan katsoa rehellisesti. Uskallanko
vai pelkäänkö? Isän kohdalla pelko taisi voittaa.
Kiitos isä elämästä.
OHO-taiteen kurssilla syntyi
tällä itsetutkiskelun viikolla nämä kaksi kuvaa:
