Isä lensi taivaaseen

Kolme vuosikymmentä on mennyt, enkä ole ollut isäni kanssa tekemisissä. En ole tiennyt hänen elämästään mitään. Olen olettanut, että isä juo jatkuvasti, on väkivaltainen ja koditon.

Meni pitkään ennen kuin pystyin antamaan isälle anteeksi lapsuuden tapahtumat. Anteeksianto on kuitenkin osoittautunut vapauttavaksi. Viime vuosina olen myös ajatellut, että näemme vielä jonain päivänä. Maanantaina sain kuitenkin kuulla, että isä on siirtynyt ajasta ikuisuuteen, joten tapaaminen jäi toteutumatta tässä elämässä.

Uutinen toi tullessaan tunnevyöryn, itsetutkiskelun, itsesyytökset, surun, itkun, pettymyksen, kiitollisuuden ja hyväksynnän.

Olen tällä viikolla etsinyt isästä tietoja. Olen puhunut isän kotihoitajan kanssa. Olen saanut puhua myös isän ystävän kanssa, joka on ollut isän elämässä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Minulle siis täysin vieraita ihmisiä. Vieras on myös se ihminen, jonka he minulle kuvailivat. ”Mukava mies. Kaljotteli, mutta aina lepposalla tuulella. Ihminen isolla I:llä. Ystävä. En nähnyt häntä koskaan humalassa. Ystävällinen. Lempeä.” 

Tietämätön olin myös siitä, että isällä oli silmänpohjan rappeuma ja näkö oli jo tosi heikko. Isän osteopaattiset murtumat selässä olivat minulle myös hämärän peitossa. Sekä se, että vaivoistaan huolimatta hän halusi käydä itse kaupassa, puolen kilometrin matkan, rollaattorilla.

Olin siis luonut isästä kuvan lapsuuden kokemusten perusteella. Ja sitä kuvaa olen kantanut sisälläni. Päässä oli kysymyksiä vailla vastauksia. Miksi minä tunsin vain väkivaltaisen alkoholistin? Miksi meidän elämänpolut eivät enää kohdanneet enkä päässyt tutustumaan siihen ihmiseen, joka minulle puhelimessa kuvailtiin? Miksi en päässyt päivittämään sisälläni olevaa kuvaa? Olin pettynyt. Syytin itseäni.

Luotan kuitenkin siihen, että elämässä tapahtuu juuri oikeat asiat. Vastustus tekee kipeää. Hyväksymällä tapahtuneen voin löytää sen keskeltä jotain kaunista.

Olen kiitollinen niistä opeista ja oivalluksista mitä isä on kuolemallaan minulle tuonut. Miksi olettaa ja jäädä menneisyyden vangiksi, kun elämä on tässä ja nyt. Haluan oppia näkemään ihmiset tässä hetkessä, ilman menneisyyden taakkaa, ilman lokerointia tai oletuksia. Haluan katsoa elämää lapsen silmin, kulkea uteliaana kohti uusia seikkailuja. Jokainen kohtaamani ihminen kertoo minulle jotain itsestäni, jos vain uskallan katsoa rehellisesti. Uskallanko vai pelkäänkö? Isän kohdalla pelko taisi voittaa.

Kiitos isä elämästä.

OHO-taiteen kurssilla syntyi tällä itsetutkiskelun viikolla nämä kaksi kuvaa: